Nokia Ghosthuntersin poisjäänti tämän vuoden ykkösdivisioonasta supistaa sarjan viiteen joukkueeseen kausien 2008-2011 tapaan. Tynkäsarja nostattaa kysymyksen: miksi nykyjärjestelmä ei pysty tuottamaan kuutta joukkuetta vuodesta toiseen?
Helmikuun puolessavälissä julkistettu Nokia Ghosthuntersin luopuminen tulevan kesän divisioonasta tuli monelle täytenä yllätyksenä. SAJL:n liittohallitus käsitteli asian 25.2. pidetyssä kokouksessaan. Päätettiin, että muita muutoksia ei sarjaohjelmassa nähdä, vaan kesän divari pelataan yksinkertaisesti tynkäsarjana viiden joukkueen voimin. Aiemmin spekuloitu mahdollisuus siitä, että jokin II-divisioonan joukkue nousisi nyt ykköseen, ei siis toteudu. Ainakin Hämeenlinna Huskiesia ja Kuopio Steelersia pidettiin aiemmin mahdollisina nousijakandidaatteina.
I-divisioonan yksi tärkeimmistä tavoitteista on toimia Vaahteraliigan tukena ja tuottaa aika ajoin uusia liigakelpoisia joukkueita. Nykymuotoinen ykkösdivisioona on suunniteltu pelattavaksi kuuden joukkueen kaksinkertaisena sarjana, jolloin jokaiselle joukkueelle tulee 10 runkosarjaottelua. Neljä parasta joukkuetta selviävät pudotuspeleihin, ja sarjan viimeistä uhkaa putoaminen kakkoseen. Viidellä joukkueella otteluita kertyy kahdeksan, mutta vain yksi joukkue jää ulos jatkopeleistä. Jo ennen kauden alkua on siis selvää, että kaikkien joukkueiden sarjapaikka kaudelle 2015 on pelillisesti turvassa.
Ghosthuntersin luopumisen syitä on voitu julkisuudessa vain arvailla, mutta nyt syntynyt tilanne nostattaa joka tapauksessa kysymyksiä ykkösdivisioonan nykyisestä sarjajärjestelmästä. Tuleva kausi on järjestyksessään kahdeksas sen jälkeen, kun I-divisioonaa typistettiin kahdeksasta joukkueesta kuuteen kauden 2006 jälkeen. Typistyksen taustalla oli halu nostaa I-divisioonan profiilia ja pienentää kuilua vahvistuksilla ryyditetyn Vaahteraliigan ja alasarjojen välillä. I-divisioonan pelillisen tason nousu puoltaa päätöstä, mutta onko uudistus ollut täysin onnistunut? On varsin yllättävää, että tasaisen ja mielenkiintoisen kauden 2007 jälkeen sarja on pelattu ainoastaan kahdesti täydellä joukkuemäärällä. Seuraavassa esitetään ykkösdivisioonan koostumuksen lyhyt aikajana kaudesta 2007 lähtien.
Kausi | Tapahtumat |
---|---|
2007 | Kuuden joukkueen sarjaksi typistetty I-divisioona pelataan täydellä koostumuksella. Edelliskaudesta poiketen sarjassa nähdään myös amerikkalaisvahvistuksia, joista Pori Bearsin Stan Bedwell ja Kouvola Indiansin Matt Epperson (ks. blogi) lienevät tunnetuimmat. Golden Spirit Demonsin valtakausi tulee virallisesti päätökseen. 69ers jää kuudenneksi ja putoaa kakkoseen, mutta voittaa silti kaudella kaksi ottelua ja tekee kohtuulliset 14 pistettä ottelua kohden. |
2008 | Osin edellisvuosien menestysjoukkue GS Demonsin miehistä koottu Espoo Devils luopuu sarjapaikastaan keväällä. Sarja pelataan viidellä joukkueella ilman putoamisuhkaa. |
2009 | Nousijajoukkue Vaasa Vikings lähtee sarjaan rohkeasti kapealla rosterilla ilman amerikkalaisvahvistuksia. Tuloksena on seitsemän hävittyä ottelua ja luopuminen sarjasta elokuun alussa, kesken kauden. Kuopio Steelers voittaa divisioonan. |
2010 | Steelersin epäonninen nousuyritys Vaahteraliigaan pudottaa joukkueen keväällä kakkosdivisioonatasolle. Koska liigasta ei näin saada putoajaa, pelataan ykkönen jälleen viidellä joukkueella ilman putoamisuhkaa. Nate Lewisin Bears hyytyy sarjan viidenneksi. |
2011 | Tampere Saints ilmoittaa joulukuussa 2010 luopuvansa liigalisenssistään ja siirtyvänsä suoraan kakkoseen. Edelliskauden kakkonen Oulu Northern Lights nousee villillä kortilla liigaan. Kakkosesta nousee peräti kaksi joukkuetta (Steelers, Ghosthunters), mutta sarjan joukkuemäärä ei silti kasva. Pori Bears ilmoittautuu nimittäin kaudeksi kakkoseen, vaikka olisi saanut jatkaa ykkösessä. Kakkonen tarjoaa joukkueelle hengähdystauon, sillä joukkue välttää näin amerikkalaispelaajien hankinnat kaudelle 2011. |
2012 | Sarja pelataan kuudella! TAFT nousee liigaan ja Steelers päättää hakea vauhtia kakkosesta. Vaihtuvuus on suuri, sillä kakkosesta nousee sarjaan peräti kolme joukkuetta! Kakkosdivisioonan välieriin edelliskaudella yltänyt East City Giants painii kuitenkin täysin väärässä sarjassa häviten kaikki kymmenen otteluaan maalierolla 34-618. Joukkue ei pysty avausottelunsa jälkeen tarjoamaan vastusta kertaakaan häviten aina vähintään viidellä touchdownilla. |
2013 | Sarja pelataan jälleen kuudella joukkueella. Valitettavasti talvikaudella heikentynyt Sipoo Bulldogs kokee edelliskauden ECG:n kohtalon tehden kaudella vain 33 pistettä. Tuloksena on kymmenen tappiota, joista kakkoskierroksen 36-7 -tappio Saintsille pisteiden valossa tasaisin. |
2014 | Edelliskaudella välieriin yltänyt Nokia Ghosthunters tiedottaa luopuvansa sarjasta helmikuun puolessavälissä. SAJL:n liittohallitus ilmoittaa, että sarja pelataan jälleen viidellä joukkueella. |
Viime vuosien perusteella on selvää, ettei nykymuotoinen I-divisioonaa voi hyvällä tahdollakaan kutsua vakaaksi sarjaksi. Yllättävät muutokset sarjan kokoonpanoissa joko keväällä tai jopa kesäkaudella ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus. Toki sarja on tarjonnut usealle alasarjan joukkueelle (69ers, Indians, Northern Lights, Saints, TAFT) kovatasoisen ponnahduslaudan liigatasolle, mutta samalla amerikkalaispelaajien mukanaan tuoma kilpavarustelu on koitunut monen seuran ja puuhamiehen kohtaloksi. Hyvänä esimerkkinä on perinteikäs Pori Bears, joka on yhtenä vuonna saattanut voittaa divisioonan runkosarjan, ja seuraavana vuonna nähty jälleen kakkosdivisioonassa. Kuinka suuressa roolissa vuodesta toiseen kestänyt epäjatkuvuus on siinä, ettei Bears pelaa tulevana kesänä 11vs11-jenkkifutista lainkaan?
Kahdeksan joukkueen liiga ja kuuden joukkueen divisioona toimivat silloin, kun maastamme löytyy vähintään 14 riittävän laadukasta seuraa järjestelmää tukemaan. Ideaalitilanteessa divisioonassa nähdään vuodesta toiseen kuusi vakaata, kestävää ja tasapainoista organisaatiota, joista jokaisella on mahdollisuus voittaa sarja seuraavan 1-2 vuoden sisään, ja toiminnan kehittyessä havitella myös liiganousua. Viimeiset seitsemän vuotta osoittavat kuitenkin, ettei todellinen tilanne vastaa ihannetta. Ykkösdivisioonan taloudelliset ja pelilliset vaatimukset pakottavat organisaatioita kehittämään toimintaansa usein liian nopeasti, jolloin jatkuvuus kärsii ja nähdään viime vuosilta tuttuja ilmiöitä.
Nähdyt tulokset puhuvat puolestaan: ykkösdivisioonaan osallistuminen on riski, joka kostautuu vuosittain jollekin joukkueelle. Kyseessä ei ole näkemyseroista: tällä hetkellä sarja näyttää yksinkertaisesti vaativan liikaa, jotta sitä voitaisiin luotettavasti pelata kuudella joukkueella. Onko kyse sarjan taloudellisista haasteista, vai mistä ongelmat johtuvat?
Divisioona liigan tukena
Silloin tällöin palloteltu liigan supistaminen toisi toki nopeasti parannusta tilanteeseen – nousisihan molempien sarjojen taso näin aivan itsestään. Toisaalta supistus olisi lajin kasvun kannalta huono asia, ja johtaisi todennäköisesti myös muihin epätoivottuihin lieveilmiöihin liigaan murtautumisen muuttuessa entistä hankalammaksi. Suomalaisen jenkkifutiksen nousun kannalta liigan levittäytyminen mahdollisimman laajalle on tärkeä asia. Divisioonan koon pitäminen vähintään kuudessa joukkueessa tukee tätä tavoitetta hyvin.
Mielestäni paras ratkaisu olisi tietoisesti pyrkiä kehittämään divisioonaa siihen suuntaan, että pelillinen menestys ja pitkäjänteisyys kulkisivat käsi kädessä. Ykkösdivisioonan amerikkalaisvahvistuksia perustellaan usein sillä, että divisioonan ja liigan tulisi olla pelillisesti mahdollisimman lähellä toisiaan. Vaahteraliigan ja I-divisioonan välisestä kuilusta puhutaankin paljon, mutta huomio kannattaisi kiinnittää myös ykkösen ja kakkosen väliseen harppaukseen. Väitän, että jokainen II-divisioonan viime kauden välieräjoukkueista harjoittelee vertailukelpoisesti nykyisten ykkösdivisioonajoukkueiden kanssa. Nykymuotoinen ykkönen muodostaa kuitenkin taloudellisia paineita, sillä harva nousijajoukkue uskaltaa nousta sarjaporrasta ylemmäs ilman amerikkalaispelaajien tuomaa turvaa. Mielellään jenkkejä tulisi hankkia peräti kaksi. Harvat yritykset poiketa kaavasta ovat päättyneet poikkeuksetta epäonnistumiseen, joten kakkosen kärkijoukkueiden intresseissä on usein jatkaa pelaamista kakkosdivisioonatasolla, ellei nousuun olla varmasti kaikin puolin valmiita.
Samaan aikaan pelillisesti vertailukelpoiset joukkueet tahkoavat ykkösdivisioonaa tynkäsarjana. Jokin järjestelmässä ei täsmää! Tämän kevään tilanteessa ongelmana on Ghosthuntersin putoamisen lisäksi myös se, ettei kukaan ole halukas nousemaan nokialaisjoukkueen tilalle.
Vuokrapelaajat liigakelpoisuuden takeena?
Yksi ykkösdivisioonan tehtävistä on tarjota siihen osallistuville joukkueille mielekäs mahdollisuus kehittyä kohti liigakelpoisuutta. En väitä, että kaikki I-divisioonaan liittyvät ongelmat johtuisivat taloudellisista syistä, ja siten osaltaan sarjan amerikkalaisvahvistuksista. Uskallan kuitenkin olla sitä mieltä, ettei liigakelpoiseksi kehittyäkseen tarvitse palkata kahta jenkkiä ja mahdollisia europelaajia. Joinain vuosina Spagettimaljan voitto on sitä vaatinut, mutta liigakelpoiseksi kehittyminen onkin mielestäni täysin eri asia. Liigaan nouseva joukkue pärjää parhaiten silloin, kun sen suomalaisrunko on riittävän tasokas, ja seuralla on malttia odottaa oikeaa hetkeä. Edelliskauden vahvistukset ovat kenties mahdollistaneet nousun, mutta heillä on vain vähän tekemistä joukkueen seuraavan kauden liigamenestyksen kanssa.
Otetaan tarkasteluun neljä viimeisintä sarjanousijaa, jotka ovat pelanneet vähintään yhden kauden liigatasolla. Nämä joukkueet ovat Oulu Northern Lights (2011), Vantaan TAFT (2012), Helsinki 69ers (2013) ja Kouvola Indians (2013). Näistä joukkueista TAFT on onnistunut parhaiten pelaten vahvasti jo ensimmäisellä kaudellaan ja nousten pudotuspeleihin toisellaan. Northern Lightsin liigataipaleen kohtaloksi koitui materiaalin kapeus. 69ersin ja Indiansin kohdalla olemme elokuussa viisaampia, mutta joukkueet saavat onnistua erinomaisesti noustakseen viime kauden TAFT:n tasolle.
Liekö sattumaa, että näistä neljästä joukkueesta juuri TAFT osoitti suurinta kärsivällisyyttä matkallaan liigatasolle? Joukkue voitti divisioonan jo nousijakaudellaan 2010, mutta jäi silti vapaaehtoisesti divisioonaan kaudeksi 2011. Mikäli pelinrakentaja Miro Kadmiry olisi tuolloin ollut joukkueen käytettävissä, oltaisiin TAFT:n ainoana jenkkivahvistuksena saatettu nähdä takamies Donavan Williams. Kenen mielestä TAFT olisi ollut jollain tapaa vähemmän valmis liigaan kaudelle 2012, vaikka joukkue olisi pelannut koko kesän 2011 kotimaisin voimin? Amerikkalaiset lainapelaajat eivät mielestäni valmista joukkueita kohti suurempia parrasvaloja niin tehokkaasti, kuin usein annetaan ymmärtää. Laadukas taustaorganisaatio ja hyvä valmennus sen sijaan ovat aina olleet niitä tekijöitä, jotka yhdistetään maamme huippujoukkueisiin.
Jenkkivahvistusten kieltäminen divisioonassa olisi melko raju veto. Amerikkalaispelinrakentaja on monelle tärkeä jo pelkästään laadukkaan heittohyökkäyksen mahdollistamiseksi. Riittävän kovatasoisia pelinrakentajia ei kuitenkaan riitä ihan joka joukkueelle, joten tarvittaessa yksi jenkki voisi tasoittaa pelikenttää. Mutta miksi amerikkalaisvahvistus tarvitaan välttämättä myös puolustuksen puolelle? Ei ainakaan kiinnostuksen lisäämiseksi! Kakkosdivarissa pelannut Royals osoitti jo viime kaudella, että katsomot voidaan vetää täyteen kotimaisinkin voimin.
Mikäli ykkösdivisioonan tasoa halutaan nostaa pitkällä tähtäimellä, tulee ymmärtää paremmin siihen osallistuvien joukkueiden kohtaamat haasteet. Jokainen ykkösdivisioonajoukkue joutuu kamppailemaan myös taloudellisesti, sillä jenkkifutisjoukkueille ei virtaa maassamme rikkauksia ovista ja ikkunoista. Olisiko kädenojennus kohti kakkosdivisioonaa paikallaan? Voisimmeko kannustaa divisioonajoukkueita ohjaamaan resurssejaan yhä enemmän oman toimintansa ja pelaajistonsa pitkäjänteiseen kehittämiseen? Olisiko näin saavutettu vakaa ykkösdivisioona elintärkeä lajin kasvun kannalta?
Kommentoi
Kirjaudu sisään