Potentiaalia ykköslajiksi?

jefumaster 12.6.2012 8:00 20 kommenttia

Voiko jenkkifutis tehdä paluun lajin huippuvuosiin? Kuva: Henna Kvist

SVUL valitsi 80-luvulla amerikkalaisen jalkapallon vuoden etenijäksi lajiliittojensa keskuudesta. Miksi jenkkifutiksesta ei tullutkaan Suomen kesän ykköslajia?

Lajin ”glory days”-kaudella 80-luvulla Vaahteraliigan otteluiden katsomoissa istui enemmän yleisöä kuin useimmissa muissa suurten kaupunkien palloilulajeissa ehkä jääkiekkoa lukuun ottamatta. Myös mainostajat kiinnostuivat nousevasta lajista, koska ne katsomossa istuvat ihmiset olivat nuoria aikuisia. Juuri se kohderyhmä, joiden sieluista markkinointiammattilaisten keskuudessa kilpailtiin ja jotka tunnistettiin ennakkoluulottomimpana ja ostovoimaisimpana kohderyhmänä useammankin tuotteen parissa. Pelaajat olivat mega-maskuliinisia hartiasuojissaan ja vähäpukeiset cheerleaderit raikas ja ehkä ensimmäinen seksikäs ilmiö suomalaisessa urgeilu-genressä (yleisurheilijanaisten kireät edustus-bodyt tulivat tv-ruutuihin vasta vuosikausien päässä tästä). Menestystä ja sankaritarinoitakin oli tarjolla. Esimerkiksi Ari Tuulen omakustannusmatka Italian EM-kisojen tähdeksi pitää sisällään kaikki suomalaisen sankaritarun ainekset. Sitten lajin kasvu tyssäsi kuin seinään.

Alkaessani kirjoittamaan tätä artikkelia pohdin, kumpi olisi rakentavampi näkökulma tähän edellä pohjustamaani aiheeseen – joko tehtyjen virheiden analysointi, taikka uusien ideoiden generointi. Millä saisimme jefun entistä energisempään nousuun? Olisihan se mukava vaikka nostaa esille ”syyllisiä”. Jenkkifutis ajautui taantumaan koska…? Gurun aseman saisin jos julkaisisin listan: ”Näillä eväillä uuteen nousuun”.

No joo, niitä syyllisiä en lähde kaivamaan, koska saattaisin löytää joukosta omankin nimeni. Mutta virheistä oppimiseen uskon vahvasti, joten joitain menneisyydessä toteutettuja operaatioita on syytä tunnistaa ja niistä huonoimmiksi tunnistettuja välttää. Koska oma osaamiseni on rajallista, kysyin myös tätä kirjoitusta laatiessani apua ja taustatietoja muutamalta lajin parissa vaikuttaneelta ja elinkeinoelämässä meritoituneelta henkilöltä sekä muiltakin asiantuntijoilta. Miten saisimme lajin uuteen nousuun?

Glory Days-kausi päättyi 90-luvun lamaan

Suomessa 80-luvun kestänyt nousukausi päättyi maassamme siihen kaikkien lamojen äitiin eli pankkikriisiin 90-luvun alkuvuosina. Kun elinkeinoelämällä on tiukkaa, ensimmäisenä leikataan toisarvoisista liiketoiminnan kuluista. Sellaisiksi juuri markkinointibudjetin sponsorirahat usein lasketaan. Ja tottahan tuo on, mikään yritys ei mene nurin vaikka jättäisi sponsoroinnin pois markkinointikeinojen työkalupakistaan. Historia tuntee sen sijaan tahoja, jotka ovat kaatuneet tuohon kulukomponenttiin.

Pohdittiin, ovatko seurat valmiita ottamaan vastaan ne nuorten innokkaiden massat.

Mitä tapahtui jefussa 90-luvun alussa? Kun Suomi kärvisteli lamassa, lajissamme panostettiin suurilla pelimerkeillä Olympiastadionilla pelattaviin EM-kisoihin 1991. Mestaruuden, joka esiteltiin koko kansalle Ylen kanavilla televisioiduissa kotikisoissa, piti nostaa jefu entistä kovempaan nousukiitoon… Yleisesti pohdittiin ovatko seurat valmiita ottamaan vastaan ne nuorten innokkaiden massat, jotka EM-finaalin jälkeen treeneissä itseään seuroille tyrkyttävät.

Ei tullut Suomelle mestaruutta, eikä rynnistänyt nuoriso jenkkifutisseurojen harjoituksiin, sen sijaan suomalaiset pankit ajautuivat velkakriisiin ja siinä sivussa koko amerikkalaisen jalkapallon klusteri lajiliitto etunenässä. Glory Days-kausi päättyi, kun seurat rupesivat taistelemaan olemassaolostaan lajiliittonsa rinnalla. Lajin, liiton ja seurojen pelastusoperaatiot pitävät sisällään lukuisia sankaritarinoita, sekä surullisia epäonnistumisia. Niistä kertomisen paikka ei ole tässä artikkelissa. Ja tarkennettakoon vielä tässä yhteydessä se, että tämä usein parjattu ”liitto” ei suinkaan ollut syyllinen 90-luvun lamaan – se oli vain yksi siitä kärsineistä ja lopulta taitavin ponnisteluin selvinneistä.

Mikä on olemisen tarkoitus?

Pahin lama ja lajin matalapaine ovat onneksi takanapäin ja elämme juuri nyt Suomen amerikkalaisen jalkapallon uuden nousun kautta – keskellä orastavaa Euro-kriisiä. Kysyin pitkäaikaiselta lajiaktiivilta ja prime time aikaan MTV3:ssa esitetyn TeeDee-Shown juontajalta Timo Everiltä, mitä Vaahteraliigaseuran tulisi tehdä suosionsa kasvattamiseksi? Miten orastavaa nousua tulisi vauhdittaa saadaksemme katsomoihin taas elämää? Timon sanalla on erityistä painoarvoa, koska hän on yksi modernin suomalaisen markkinoinnin guruja. Mies vaikuttaa edelleen urheilubusineksessa, nykyään tosin eri lajin parissa. Hän on jääkiekkoliigassa pelaavan Oy HIFK Hockey Ab:n hallituksen puheenjohtaja ja katselee tuossa roolissaan Suomen seurajoukkueiden ”The Brändin” perään. Vanha Munkka Coltsin ja maajoukkueen keskushyökkääjä antaa ytimekkään yhden lauseen ohjeen nykyseuroille:

Vaahteraliigaseurojen pitäisi määritellä olemassaolonsa syy, ja alkaa käyttäytymään sen mukaisesti.

Everi on taustaltaan palkittu copy writer, joten taitavasti jäsennelty lyhyt lause pitää sisällään enemmän merkityksiä kuin sanamäärästä voisi päätellä.

Vaahteraliigaseurojen pitäisi määritellä olemassaolonsa syy, ja alkaa käyttäytymään sen mukaisesti.

Yritän maallikkona tulkita Timoa monisanaisemmin. Elikkä… jos seuran tarkoituksena on tarjota pelaajilleen harrastuspaikka, on sisäänpäin kääntyneisyys vaikkapa viestinnässä ihan ok, pelaillaan vaan ja nostellaan puntteja. Mikäli seura kuitenkin haluaa tarjota elämyksiä pelaajistoa suuremmalle kohderyhmälle, siis yleisölle, olisi tämä huomioitava kaikessa toiminnassa. Harvaa penkkiurheilijaa kiinnostaa urheilutapahtuma, jossa roolina on olla pelkkänä pääsylippujen maksaja. Ottelutapahtumiin ja ennen kaikkea viestintään on panostettava maksava asiakaskunta huomioiden.

Kannattaa huomioida ja ymmärtää, että nykyisin iso osa urheilun tarjoamasta elämyksestä tarjoillaan ”asiakkaille” itse urheilutapahtuman ulkopuolella. Esimerkiksi seurojen nettisivut tai lajin yhteisöpalvelut (jääkiekossa Jatkoaika.com, jefussa Gridiron) ovat tässä tarjonnassa tärkeässä roolissa. Paljon pitäisi tapahtua, tehdä ja näkyä kentän ulkopuolella!

Fokus fanitoimintaan

Harri Koponen voi kirjoittaa jefu-ansiolistalleen olleensa peliuransa jälkeen se SAJL:n puheenjohtaja, joka sai NFL:n kutsumaan ja rahoittamaan Suomen maajoukkueen Tokiossa pelattuun Japan-Eurobowliin 1998. Tämän tittelin ohella hän on ollut mm. kotimaisen Soneran, ruotsalaisen Tele2:n sekä Kuwaitissa toimineen teleoperaattori-Watanyian toimitusjohtaja. Nykyään Koponen työskentelee Angry Birdsia markkinoivassa Roviossa ja työnsä ohella johtaa alppi- ja freestylehiihdon lajiyhdistys Ski Sport Finlandia hallituksen puheenjohtajana. Harri Koposen lääkkeet liigajoukkueen suosion kasvattamiseen ovat samansuuntaiset kuin Everillä:

Vaahteraliigajoukkueen on laitettava fokus fanitoimintaan – ja ennen kaikkea fanien viihtyvyyteen.

Harri ottaa kantaa myös lajin urheilulliseen puoleen:

Urheilullisesti kaikkien pelaajien on näytettävä urheilijoilta ja pelit saatava sille tasolle, että pärjätään kansainvälisesti.

Kaksi vakavasti otettavaa vaikuttajaa näkee jefun nykyhaasteen hyvin samankaltaisena, vaikkakin eri sanoin esitettynä. Asiakkaisiin eli urheilutermein yleisöön on panostettava. Ja panostaminen on muutakin kuin grillimakkaran myymistä ottelun puoliajalla. Oma näkemykseni jenkkifutiksen fanikulttuurin elinkelpoisuudesta on se, että seuroilta puuttuu itseluottamus tämän rakentamiseksi. Poikkeuksiakin toki on, mutta keskimäärin seurat eivät itsekään usko, että faneja löytyisi joukkueelle sen ytimessä olevan lähipiirin ulkopuolelta. Lähipiirillä tarkoitan pelaajien perheitä, tyttöystäviä ja lähimpiä tuttavia.

Uskokaa tai älkää, niitä faneja on oikeasti olemassa. Seurojen pitää uskaltaa tehdä jutustaan laajemman porukan oma asia, nyt kaikki tuntuu tiivistyvän pelaajiin joiden ehdoilla toimintaa pyöritetään. Faneja ei päästetä lähelle seuran toimintaa, koska heitä pidetään tavallaan ulkopuolisina. Usein kuultu asenne esimerkiksi viestintään on se että ”Miksi niitä asioita tarvii nettiin kirjoittaa kun samat asiat kerrotaan porukalle treeneissä…” Tämä on sitä väärää asennetta pahimmasta päästä. Toki jo se olemassaolon syy on pelaajalähtöinen, niin ok. Silloin on vaan turha odottaa kasvavaa mielenkiintoa yleisön joukossa puhumattakaan fanikulttuurista.

Seurat eivät itsekään usko, että faneja löytyisi joukkueelle sen ytimessä olevan lähipiirin ulkopuolelta.

Latentti fani-potentiaali on suuri. Oma peliurani ajoittuu 80-luvulle ja erityisesti sen loppupuolelle. Laskin eräänä päivänä, että aikana jolloin itse pelasin, seurani rosterissa oli eri vuodet yhteenlaskettuna kumulatiivisesti reilusti yli sata pelaajaa. Kun kesäisin katson Vaahteraliiga-katsomossa ympärilleni, näen tuosta joukosta satunnaisesti paikalla vain yksittäisiä pelikolleegoita. En usko, että kaikki muut pelikavereistani kärsivät edelleen laji-burnoutista. Potentiaalia ei vain ole onnistuttu aktivoimaan katsomoon ja tuohon potentiaaliin lasken vanhojen pelaajien ohella heidän lapsensa sekä muut tavalla tai toisella toiminnassa lajin yli 30-vuotisen historian aikana mukana olleet ihmiset. Taftin liigamiehistöön 18 vuoden tauolta liittynyt Tomi Aarne kuvaa suhdetta lajiin lopettamisensa jälkeen osuvasti Gridiron-haastattelussaan aiemmin keväällä:

”Ensimmäisinä vuosina lopettamisen jälkeen kävi niin kuin varmaan monelle muullekin pitkään harrastaneelle ja lopettaneelle, että otteluiden seuraaminen oli tuskaa ja hermoja raastavaa… KATSOMOSTA. Joten lajin seuraaminen tapahtui lähinnä lehdistä ja tietysti Vaahteraliigan finaalit piti käydä katsomassa paikanpäällä. 2000-luvun alussa oli pitkä tauko kun en seurannut jefua lähes ollenkaan. Työ vei mennessään… mutta viime vuodet olen seurannut aktiivisesti taas mitaliotteluita ja tietty NFL:ää.”

Tomin kaipuu lajin pariin on sitä ääri-luokkaa. Hän halusi vielä kerran takaisin kentälle. Uskon, että monelle riittää sinne katsomoonkin saapuminen, kunhan sen kimmokkeen saa itselleen jostain. Sosiaalinen media facebookkeineen tarjoaa nykyisin erinomaisen mahdollisuuden pitää yhteyttä jo vuosia kadoksissa olleisiin pelikavereihin. Seurat voisivat olla aktiivisempia erilaisten ”alumni-ryhmien” aktivoinneissa ja houkutella muutenkin vanhoja aktiiveja takaisin lajin pariin.

Korkeatasoinen tuote houkuttelee katsojia?

Olen kuullut aika usein, että ratkaisuna amerikkalaisen jalkapallon suosion nostoon on tuo Koposenkin mainitsema pelin tason parantaminen. Väittäisin, että keskimääräinen jenkkifutiskatsomossa istuva asiakas ei ymmärrä suuresti eroa korkeatasoisen liigaottelun ja heikkotasoisen liigaottelun välillä. (Puhun nyt siis liigasta, en eri sarjatasojen välisestä tasoerosta). Esimerkiksi vuoden 2008 avoimien ovien liigapelit, joissa tehtailtiin kaikkien aikojen piste-ennätyksiä, olivat ”asiantuntijoiden” silmissä heikkotasoisia hyökkäysten dominoimia läpijuoksutilaisuuksia. ”Osaamattomien” katsojien silmissä samat ottelut olivat taas viihdyttäviä ja vauhdikkaita maalikarnevaaleja, joissa tuomareiden kädet sojottivat taivaaseen kerta toisensa jälkeen.

Tuotteen korkeakaan laatu ei tee siitä suosittua, mikäli kuluttaja ei ymmärrä mistä siinä kaikessa on kysymys.

Totta kai pelin täytyy olla näyttävää, mutta tuotteen tekee korkeatasoiseksi myös muut tekijät kuin itse pelin taso. Koponenkin sanoi, pelaajien on näytettävä urheilijoilta ja lisäisin itse tähän sen, että joukkueen on näytettävä joukkueelta ja ottelutapahtuman on tunnuttava yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Yhtenäiset ja ehjät peliasut, sekä huomion kiinnittäminen siihen, miltä näytetään matsin aikana kentän laidalla myös pelin ulkopuolella, nostavat lajin uskottavuutta eri tavalla kuin yksittäisten pelaajien kyykkäysennätyksen parantaminen. Käsiohjelmat, kuulutukset, musiikki, äänentoiston taso, oheistuotemyynti jne. muut tekijät vaikuttavat luonnollisesti onnistuneen kokonaispaketin mielikuvaan. Vaahteraliigassa osa ns. liigakriteereistä ja jotkut pelinsäännötkin tähtäävät tähän lajin ulkoisen uskottavuuden ylläpitoon ja kohentamiseen. Hyvä esimerkki tästä on liigajoukkueiden yhdessä sopimat pukeutumissäännöt. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tuotteen korkeakaan laatu ei tee siitä suosittua mikäli kuluttaja ei ymmärrä mistä siinä kaikessa on kysymys.

Joissain tilanteissa tuntuu katsomossa siltä, että säännöt ovat kääntyneet lajin näyttävyyttä vastaan omissa yksityiskohdissaan. En itse ymmärrä sitä, että esimerkiksi erilaiset näyttävät tuuletukset on tehty osin rangaistaviksi Vaahteraliigassa. Toinen tiukkojen sääntöjen tuoma haaste on ottelutapahtumien hidastempoisuus. Pelistä tulee totta kai karsia virheet pois, mutta jos ottelutapahtuma venyy sen takia, että pelaajien aluspaitojen värejä vartioidaan liian suurella pieteetillä, on tulkinnoissa menty liian pitkälle. Vaikka tuomareita usein arvostellaan tiukkapipoisuuksista, monet säännöistä ovat pääosin seurojen itsensä tekemiä. Itse pelin ymmärtämisessä on jo tekemistä uudelle katsojalle mutta keinotekoisen hidastempoisuuden sietäminen saattaa olla ylivoimainen haaste jopa kokeneelle katsojalle.

Lajin ymmärtäminen auttaa ymmärtämään

Jenkkifutis on mielestäni perusasetelmaltaan erittäin suomalaiskansallinen peli. Yksitoista äijää yrittää päästä kentällä eteenpäin pallon kanssa ja toiset yksitoista asettuvat siihen vastaan estämään etenemisen. Vain kymmenen jaardin tähden… Kuulostaa vanhanajan kylätappelulta kontrolloiduissa olosuhteissa ja pohjimmiltaan pelin perusidea on yksinkertaisempi kuin pesäpallossa. Jenkkifutiksen perusteet ovat kuitenkin liian monelle suomalaiselle yhä suuri mysteeri. Gridironin päätoimittaja Tuomo Tomperi kuvasi osuvasti GI:n keskustelupalstalla omaa ensikosketustaan amerikkalaiseen jalkapalloon näin:

Ensimmäisen jefumatsin kävin katsomassa varmaan joskus vuonna 1996 tai 1997, kun Northern Lights pelasi Castrenin kentällä Oulussa. Oltiin kavereiden kanssa saatu jostain muutama vapaalippu peliin. Olipahan vain tylsää katsottavaa! Jätkät juoksi kasaan, ja sitten asiaa ihmeteltiin pari minuuttia, ennen kuin mitään uskallettiin taas alkaa tekemään. Lähdettiin pois jo ennen puoliaikaa :) Pöljien laji…

Monet lukijat löytävät Tomperin tekstistä varmasti tutun tilanteen. Lajia on helppo pitää niin kauan ”pöljänä” kunnes sen perusteet ymmärtää. St Louis Ramsin harjoitusvahvuuteen yltänyt tämän kauden liiga-rookie Karri Kuuttila kertoi omassa aiemmin julkaistussa haastattelussaan oman mielipiteensä lajisuosion kasvattamiselle, siis Maddenin pelaamisen lisäksi näin:

Pohjimmiltaan pelin perusidea on yksinkertaisempi kuin pesäpallossa.

Jos katsojat ymmärtäisivät jefun säännöt ja taktiikan niin he pitäisivät enemmän lajista. Heti kun minä opin miten se peli toimii niin siitä tuli mun lempilaji.

Eräs kovasta itseluottamuksestaan kuuluisa ja ehdottomasti nimeltä mainitsematon poliitikko kertoi 2012 presidentinvaalien yhteydessä olevansa selvästi paras kandidaatti tuohon vaativaan presidentin tehtävään. ”Kaikki suomalaiset eivät ole vain sitä vielä tajunneet”, hän tarkensi asiaa vaaligalluppien tulosten jälkeen. Samaa voisi sanoa jenkkifutiksesta. Amerikkalainen jalkapallon on lajina suomalaisen sisun ytimessä, suomalaiset eivät vain ole sitä vielä tajunneet. Lajiyhteisön yhteinen tehtävä on avata tämä totuus suurelle yleisölle, mutta siihen taas tarvitaan joitain muitakin keinoja kuin grillimakkaroiden myyminen.

PS. Kaikkeen yllämainittuun saa olla eriävä mielipide. Sen voi perustellusti kirjoittaa tuonne kommenttien joukkoon.

Tämä on kirjoituksen ensimmäinen osa. Piakkoin julkaistavassa kirjoituksen toisessa osassa käsitellään aihetta lisää. 

jefumaster

Yli kolmekymmentä vuotta suomalaisen jenkkifutiksen äärellä, sisällä ja ulkona, sisäpiirissä ja oppositiossa, kentällä, laidalla ja raitapaidassa. Tuolla perspektiivillä tarkastelen kotimaisen jenkkifutiksen ilmiöitä.

Muita kirjoituksia samalta kirjoittajalta:

Kommentoi

  • Lopussa hyvä pointti. Itse olen muotoillut asian usein toisesta suunnasta eli “moniko lajin säännöt riittävästi ymmärtävä ei pidä jefua suosikkilajinaan?” Itse en muista yhtään tällaista tapausta.

  • Hyvää ja osuvaa analyysiä näin penkkiurheilijan ja markkinointi-ihmisen näkökulmastakin. En muista, miten minusta tuli jefu-fani, mutta joskus 90-luvulla aloitin seuraamaan Trojansin pelejä (myöhemmin vasta tajusin, että Amerikassakin pelataan amerikkalaista jalkapalloa). Minusta ei olisi koskaan ollut jefu-pelaajaksi, joten olen houkutellut kavereita lippupallon pariin. Viime vuonna saimme “pihapeliporukan” kasaan (monen vuoden yrittämisen jälkeen).

    Samallalailla kuin lippupallo toimii väylänä jefun pariin junnupelaajilla. Meidän lippupalloporukasta on jokunen löytänyt Vaahteraliiga-katsomoon ensin kokeiltuaan lippistä. Tämä viestii jutussa mainitusta lajituntemuksen tärkeydestä – jotain täytyy olla, mistä saa kiinni.

    Otteluista täytyisi rakentaa enemmän tapahtumia: Junnujefu- tai lippupallonäytöstä (cheerleadereiden lisäksi), pääsylippuarpajaisia,

    NFL:stä tai Itävallasta voisi ottaa reilusti mallia markkinoinnissa. Pelaajat ja valmentajat enemmän esille – rohkeasti vaan. Henkilöt kiinnostavat aina. Facebook, Twitter ja seuran nettisivut ovat hyviä välineitä, kunhan niissä on sisältöä.

    Ohjelmalehtisiinkin voisi panostaa enemmän. Olisi kiva, kun pelinumerot täsmäisivät, eikä pelaajan syntymävuosi olisi liikaa vaadittu.

    Vaikka parannettavaa olisi paljon, hommaan kannattaa lähteä pienin askelin. Parempi hoitaa yksi asia kuntoon ja vasta sitten tarttua seuraavaan haasteeseen kuin tehdä kaikki vasemmalla kädellä.

  • Jefu on siinä mielessä tosiaan vaikea laji suomalaisille, koska lajia pitää opiskella ennen kuin se tuntuu mielenkiintoiselta. Moni vaan ei jaksa nähdä sitä vaivaa. Ameriikan ihmemaassa asia on erilainen, koska siellä tämän lajin pariin kasvetaan jo pienestä pitäen. Suomessa isä vie pienen poikansa katsomaan lätkää, kun jenkeissä isä vie poikansa katsomaan jefua. Kun lajista ei ymmärrä mitään niin se vaan näyttää päättömältä rymistelyltä eikä siinä ole sellaista kunnon kätsiä. Esim jääkiekko, jalkapallo tai vaikka lacrosse ovat lajeja mistä tajuaa heti ensimmäisellä minuutilla mistä siinä hommassa on kyse ja se saa taas nostattaa mielenkiinnon ja halun alkaa ottamaan lajista lisää selkoa. Jefussa pitäisi siis melkein olla kovasti kiinnostunut lajista ennen kuin on nähnyt ensimmäistäkään ottelua, koska kaikki ei välttämättä aukene sille katsojalle siellä katsoossa ja se on ymmärrettävästi aika hankalaa.

  • Tuo “tuotteistus” asia tuntuu olevan monille seuroilla todella hankala käsite. Jos yhdessä sovitaan vaikka niiden kirottujen aluspaitojen väreistä niin sitten seurojen pitää pitää siitä asiasta kiinni ja liiton valvoa tätä, ensi kädessä tuomarien toimesta ja loppuviimeksi kentän ulkopuolella isolla kädellä. Ovatko nämä asiat toisarvoisia pelin kulkuun? Aivan varmasti ovat, mutta nämä ovatkin niitä näkyvyyden tekijöitä.

    Lisäksi osan seuroista viestintä on todella surkeaa. Turun pelaajaluettelossa suurimman osan pelaajista pelinumero on xx ja ainakin vielä viikko sitten Wolverinesin pelaajaluettelo oli ajalta ennen ensimmäistä EFL-peliä. Liiton uutisointi ja tietojen päivitys olisi myös syytä olla nopeampaa. Kolmas kierros viimeisteltiin sunnuntaina ja kauden tilastot eivät vieläkään ole ajan tasalla. Hävetkää.

    Eli kiteytettynä; Jos seurat=liitto tahtovat että tämä laji näyttää ulospäin puulaakisarjan toiminnalta, niin sitten on ihan turha itkeä marginaalilajin statusta. Jos taas vaikka edes vaahteraliigaseurat yhdessä päättäisivät tehdä faceliftiä omalla toiminnalleen, niin mahdollisuuksia on. Jos vaikka aloitettaisiin siitä että ne peliasut olisivat yhdenmukaiset, katsojille tarjolla otteluohjelmia ja pikaoppaita lajin pariin sekä webbisivut edes ajantasalla, niin ehkä se kuuluisa ensimmäinen askel saadaan otettua.

    Ihan lopuksi: Itse kiitän jokaista Teistä joka on jaksanut tehdä töitä lajin eteen niin seura- kuin liittotasolla, kuin myös Gridion networkin kaltaisia tekijöitä jotka jaksavat tuoda lajia esiin. Jokaisen panos on tärkeä.

  • Mitä enemmän näkyvyyttä, sitä enemmän rahoitusta, mutta toistaalta mitä enemmän rahaa, sitä enemmän näkyvyyttä. Tämä itseään ruokkiva kierre pitäsi saada työnnettyä liikkeelle.

    Oikeastaan ainoa ala joka voisi haluta jo nyt oikeasti sponsoroida/mainostaa/tehdä itsensä näkyväksi esim. Vaahteraliigapeleissä on ulkomaiset vedonlyöntifirmat. Ongelmaksi muodostuu rakas ystävämme Veikkaus, joka haluaa pitää monopoliasemansa hinnalla millä hyvänsä.

    Hyvä esimerkki asiasta oli viime vuoden Loimaa Bisons, joukkue sai eräältä yhtiöltä (muistaakseni nordicbetiltä?) kovan sponsoritarjouksen, mutta nykyinen monopolijärjestelmä esti sen.

    Yen väärinkäsitys on se, että mikäli monopoli purettaisiin, suomalainen ei enään voittaisikaan aina. Itseasiassa suomalainen voittaisi enemmän mikäli monopolista päästäisiin eroon. Sponsorisopimusten, työpaikkojen ja muun vapaan yrittäjyyden tuomien etujen lisäksi myös suoraan jaettava apuraha yleishyödyllisiin kohteisiin lisääntyisi. Ranskassa monopolin tilalle luotiin järjestelmä missä valtio myy pelilisenssejä pelinjärjestäjille, jonka ansiosta mm. nuorten urheiluseuroille jaettava potti kasvoi huomattavasti.

    Monopoli loppuu ennenpitkää. Se ei voi jatkua Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa ikuisesti. Toivottavasti se tapahtuu ennen kuin jenkkifudiksen tapaisten pienten lajien pelastaminen on liian myöhäistä.

  • Erittäin hyvä artikkeli ja aihe, kiitokset tästä Jefumasterille. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osaa. Everin & Co kommentit ja pohdinnat myös täyttä asiaa.

    Yhden asian haluaisin henk. koht. tuoda esiin joak on varsinkin viime aikoina pyörinyt mielessä.

    Me jokainen, niin lajiveteraanit, valmentajat, pelaajat, juniorit, toimihenkilöt, kuin jopa katsojatkin, olemme eräänlaisia jenkkifutiksen “käyntikortteja”. Siksipä toivoisinkin, että jokainen miettisi ensin sitä mitä ja miten tuo esiin asioita jenkkifutikseen liittyen. Lähtien sieltä kahvipöytäkeskusteluista työpaikalla päätyen kirjoitteluun esim. netin keskustelupalstoilla. Kommentteja saa ja pitääkin toki esittää ja totuttuja toimintamalleja ja asioita kyseenalaistaa, mutta sen voi tehdä myös rakentavassa hengessä ja hyvää käytöstä suosien.

  • Artikkelissa on paljon hyviä ajatuksia. Haluan uskoa ja tiedän myös varmaksi, että moni mainituista asioista on oikeasti seurojen tiedossa ja unelmissa vaikka ne eivät aina toteutuksena ulkopuolelle näykään.Yhteisissä palavereissa näitä asioita pohditaan ja koitetaan yhdessä edistää.

    Yksi juttu mikä nimittäin, artikkelissa lueteltujen asioiden lisäksi, on mielestäni yhteiskunnassa vuosien varrella muuttunut on yhteisöllisyys. “Me” tilalle on tullut “minä”. Eli seuratoiminnassakin pätee sanonta: “Rahalla saa ja hevosella pääsee”. Mutta kun niiden hevosten sitoutuminen hommaan ei ole sitä mitä ennen. Varmasti paljon enemmän tehtäisiin jos vain resurssit – raha tai ne hevoset – olisivat kunnossa. Mistäs ja miten niitä sitten hommattaisiin?

  • Hyvä artikkeli ja paljon tärkeää asiaa. Komppaan Timoa, Harria ja Karia. Itse jään kaipaamaan niitä tämän päivän Ari Tuulia ja Matti Lindholmia jotka nousevat mediassa seuratuiksi henkilöiksi. Faneja kiinnostaa henkilöt ja tarinat. Heti tarinat esiin esimerkiksi niistä kolmesta suomalisesta NCAA I-div pelaajasta. Kuka heidät tuntee – edes lajin sisältä?

  • Jos hengailee twitterissä niin kuin minä:) Niin huomaa että tässä maassa on journalisteja jotka ovat kiinostuneita jefusta ja jotka vielä ymmärätvät aika paljon lajista. Ei toki vaahteraliigasta vaan NFLsät. Muutama sellaisi ovat mm: @mheinric(Hangon Lehti. suosikki jengi on Dolphins), @IlkkaPalomaki (Yle ja suosikki jengi taitaa olla eagles), Tuomas Kaarkoski, @Rangaistusalue(Sanomalehti Keskisuomalaisen) Riku Vihreasaari ‏ @exNoose(kirjoittaa aina välillä urheliuehteen NFLstä), Chriso Vuojärvi ‏ @Chriso_Vuojarvi(HBL ja suosikki jengi on Dolphins) ja Esko Seppänen ‏ @EskoSeppanen(Urheilulehti)

  • Todella hyvä kirjoitus.Siitä päästään tämänpäivän tilanteeseen.Keväällä soitin SAJL:n Matti Sorsalle kysyäkseni kuvauspassia liiton peleihin.Se on mahdollinen jos luovutan x määrän kuvia liitolle.Minulla ei siis ole kuvauspassia.Silti olen käynyt kuvaamassa ja sopinut asiasta aina seurojenkanssa suoraan.Se toimi hyvin Taft:in ja Roosrersin kanssa.Mutta kun kysyin asiaa Wolverines Peetja Mannilalta oli vastaus lähes sama kuin liitolla.Joten jätin pelin kuvaamatta (Wolverines – Northern Lights).Seuraava peli Wolverines – Trojans taas uusi soitto vastaus sama.Jälki maininta johan tästä viimeksi puhuttiin.Kysyin jos maksan itse sisäänpääsyn voinko silloin kuvata luovuttamatta kuvien oikeuksia.Se kuulemma käy.Kuvia on julkaistu minun luvalla tällä sivustolla sekä Urheilusuomi.com sivustolla(http://www.urheilusuomi.com/kuopio/galleria.asp?otteluid=29506)Asia ei nyt ole hirveän iso minun kohdalla koska voin jättää kuvaamatta jos ei huvita.Mutta eikö näkyvyys ja vielä ilmainen ole lajille hyväksi?

    Rakentavin terveisin Jari Turunen
    Urheilusuomi.com

  • Onko se nyt sitten niin vaikeata auttaa muutamalla valokuvalla seuroja/liittoa? Varmaankaan eivät ole niitä eteenpäin myymässä vaan ainoastaan käyttäisivät nettisivuillaan tai kausijulkaisuissaan, jolloin kuvasi saisivat lisänäkyvyyttä ja vielä ilmaiseksi.

  • Ei se ole mitenkään vaikeaa.Esimerkiksi salibandyliiga käyttää noin 1000kpl kuvaa kaudenaikana.Mutta he eivät velvoita minua niihin.Siinä on aika iso ero.Sitäpaitsi ennenkuin yhtään kuvaa oli edes otettu minun olisi pitänyt sitoutua x määrään kuvia.
    Ja toinen asia on pitääkö kuvien olla ilmaisia?
    Minkä verran olet itse valmis tukemaan seuroja/liittoa rahana tai työnä.
    Mulla menee aikaa yhden pelin kuvaamiseen ja kuvienkäsittelyyn 5-7 tuntia.
    Vai onko mun aika halvempaa kuin muiden?
    Kysymys ei minulle ole taloudellinen vaan periatteellinen.

    Terveisin Jari Turunen

  • No kerrohan nyt Turunen, moneenko kuvaan olin sinua velvoittamassa? Tai moneenko otteluun sinut olisi velvoitettu kuvaamaan?

  • Valokuvaajalla on oikeus kuviinsa. On väärin pakottaa näitä hyviä, ammattimaisia kuvaajia antamaan kuvat ilmaiseksi. Sen sijaan arvostaisin suuresti, jos voisimme seurana ostaa kuvia käyttöömme jotain pientä korvausta vastaan -niistä olisi meille markkinointityössä etua. Touchdown.fi:ssä tämä toimikin ennen, mutta en ole sieltä enää saanut kahteen vuoteen kuvia ostettua tilauksista huolimatta. Harmillista.

    Aiheesta sinänsä; tänään osui Valmentaja-lehdessä silmään lause, joka tiivistää aika hyvin sen problematiikan, miksi seuratoiminta 90-luvulla oli ihan eri asia kuin nyt 2010-luvulla. Se meni kutakuinkin näin: “Talkoohenki on kuollut. Oletetaan, että seuratyöntekijät tekevät kaiken ja vanhemmat voivat vain maksaa” Artikkelissa käsitelty laji oli kilpavoimistelu. Tämä kuvaakin, että kyseessä ei ole niinkään jenkkifudiksen ongelma vaan jostain syystä “ajan henki” on muuttunut. Tällä komppaan Patsyn myös kirjoitusta. Eli kyse ei varmasti ole siitä, etteikö niitä ideoita ja kehityshankkeita olisi -tekijöitä vain ei ole. Pelkästään valmentajia tarvittaisiin seurassa lähes 20, jotta kaikki ikäkausijoukkueet saataisiin Vaahteraliigajoukkueen lisäksi pyörimään kunnolla. Sen lisäksi sitten ne huoltajat, kiskan myyjät, makkaranpaistajat, tilastoijat JA ennen kaikkea talkookeikkojen työntekijät, jotta varainhankinta pyörisi. Kun seuraihmisiä tapaa tai vieraspeleissä käy, niin aika vakiokasvot siellä esim. ottelutapahtumia vuodesta toiseen pyörittävät. Iso on savotta ja en tiedä, mistä se johtuu että talkoisiin ei enää osallistuta?

    Tämä resurssien rajallisuus ei toki ole selitys, ettei mitään voisi tehdä -nettisivujen ylläpito nyt ainakin on ihan must- mutta tämä on varmasti se suurin syy, miksi mitään kovin innovatiivista ei saada toteutettua tai siihen fanikulttuuriin panostettua. Jokaiseen uuteen tehtävään pitäisi olla Se Joku, joka sen tekee -ja niitä minun mielestäni eniten puuttuu. Niitä hevosia, joilla pääsisi.

  • No Mannila ymmärsinkö sinun puheet väärin?Lukumäärästä ei ollut puhetta.Mutta puhetta oli että luovuttaisin kuvia teidänkäyttöön.Tähän en suostunut.Joten kysyin sinulta että jos ostan lipun kyseiseen peliin (Wolverines – Trojans)voinko kuvata ilman velvoitteita.Tähän suostuit.
    Missään vaiheessa ei ole puhuttu muihin otteluihin tulemisesta/velvoittamisesta.
    Mut nyt keskustellaan lillukan varsista.Kun pitäisi keskustella suhtautumisesta näkyvyyteen lajin ulkopuolelle.
    Tämmöistä keskustelua Kuvaamisesta ei ole tarvinnut käydä esimerkiksi
    Salibandyliigan,Salibandylehden,Veikkausliigan kanssa.
    Mut jos tää on sun suhtautuminen,niin ei voi mitään.
    Sinänsä harmi koska teillä on hyvä joukkue.Jota on myös hauska kuvata.

    Mutta siirretään keskustelu yleiselle tasolle lajin kehittämiseen.

    Terveisin Jari Turunen

  • Itse olen katsojana jefua seuratessa suurimpana puutteena kokenut tiedottamisen. Oli vaikeaa löytää tietoa missä Suomi-jefussa mennään kun liitolla oli käytössään vain TeeDee-lehti. Onneksi internet on korjannut tuota aukkoa, varsinkin seurojen kohdalla. Vielä olen jäänyt kaipaamaan tietoa pelaajien siirtymisestä. Esimerkiksi Efe Ewarayen ja Santtu Äyräväisen siirtymisistä kerrotaan, mutta Nicolas Sandhun ja Mikael Lievosen puuttumisesta Roostersin rosterista ei kerrota mitään. Kuitenkin seurojen kannattaja haluaisivat luultavimmin enemmän tietoa pelaajien siirroista. Onhan se NFL:ssäkin suurimpia kiinnostuksen kohteita kauden ulkopuolella. Muutenkin offseason-tiedoittamista voisi lisätä. Esimerkiksi Roostersin You Tube- pätkät on Roostersin kannattajana olleet mielenkiintoisia.

    Jos ajattelee tiedotusvälineiden roolia, niin tuo Jensin kommentissaan mainitsema journalistien kiinnostuminen vain NFL:stä eikä kotimaan jefusta on aika outo asenne. Vähän sama jos olisivat kiinnostuneita vain NHL-stä ja lätkän SM-liigasta ei kirjoitettaisi pätkääkään. Mielenkiinnon herättäminen Suomi-jefuun olisi oiva kehittämisen kohde liitolle ja seuroille. Välillä tuntuu että tiedotusvälineissä on menossa jonkinlainen jalkopalloistaminen lätkän tapaan, eli muista lajeista kerrotaan vain sivun täytteenä.

    Ottelutapahtumissa itselle olisi tärkeintä ohjelmalehtisen rostereiden paikkansa pitävyys ja hyvä kuulutus. Ohjelmalehtisessä voisi myös olla lyhyt tiivistys pelin ideasta uusille katsojille. Itse olen silloin tällöin saanut houkuteltua kavereita mukaan katsomoon ja ainakin ekoilla kerroilla olisi tuosta ollut apua. Ennen ottelua ja puoliajalla ei mielenkiintoinen ohjelma numerokaan haittaisi.

    Joukkueiden yhtenäinen peliasu on ihan aiheellinen vaatimus. (Housut, paita, kypärä, en ota kantaa alusasujen väriin tai sukkien pituuteen.) Kyllähän se aikoinaan selvensi pelaajasiirtoja kun katsoi kypärän väristä mistä joukkueesta pelaaja on siirtynyt, mutta oli silmiin aika sekavan näköinen.

    Tuossa muutama ajatus ja loppuun pari irrallista ajatusta:

    Vanhoista jefuvaikuttajista Timo Everi vaikuttaa HIFK:ssa ja Harri Koponen Ski Sport Finlandissa. Miksi? Mistä löytyy samanlaista kokemusta tukemaan jefua? Enkä tarkoita että liiton tai jonkun seuran johtoa pitäisi vaihtaa. Lisäresursseista ei kuitenkaan taida olla ylitarjontaa.

    Patsy kommentissaan totesi: ”Haluan uskoa ja tiedän myös varmaksi, että moni mainituista asioista on oikeasti seurojen tiedossa ja unelmissa vaikka ne eivät aina toteutuksena ulkopuolelle näykään. Yhteisissä palavereissa näitä asioita pohditaan ja koitetaan yhdessä edistää.”

    Itse kantapään kautta oppineena: Laittakaa asiat paperille järjestykseen ja yksi kerrallaan miettikää miten asia laitetaan kuntoon. Ja yksi kerrallaan toteuttakaa suunnitelmat järjestelmällisesti. Monet asiat eivät hetkessä kohene, mutta joukossa voi olla asioita joiden parantaminen sujuu nopeasti.

    Ja vielä kiitos Gridiron.fi:lle ja 2minuutinvaroitus.comille. Muutama vuosi sitten teidän tarjoamaa mahdollisuutta, seurata jefua ja keskustella ja kommentoida, olisi voinut kuvata parhaiten kai sanaparilla ”märkä uni”. (Viimeisen lauseen perusteella pitänee ilmeisesti hankkia itselle elämä.)

  • Kyynisesti voi tietysti pohdiskella, onko enää millään lajilla mahdollista nousta 80-luvun asemaan! Salibandy on talvilaji, paljon harrastajia, kansainvälistä menestystä, suunnitellut ottelutapahtumat jne. mutta tästä huolimatta kasvu antaa odottaa itseään vuodesta toiseen. Urheilufanittaminen on muuttunut globaaliksi ja oma olohuone superviihtyisäksi katsomoksi. Jääkiekko-ottelujenkin katsojamääriä selittänee paljon legitiimi syy päästä pariksi tunniksi vaimon luota pois olutta litkimään keskellä viikkoa. NFL:n näkyvyys ja siihen liittivät aktiiviset oheistoiminnot (maddeniä, fantasyä ja vedonlyöntiä ei saa aliarvioida) ovat osalta siirtäneet jefu-faneja Vaahteraliigan ulottumattomiin…

  • Kiitokset Tiirapaasille juttuvinkistä ja palautteesta. Olemme Roosterissa osana Football Program 2014 hyvin tunnistaneet aktiivisen viestinnän keskeisen merkityksen lajin ja seuran sekä pelaajien että fanien/katsojien kannalta. Tähän on myös panostettu aikaisempaa selvästi enemmän ja tuotu mm. videoiden kautta myös “inside-the-program” kulmaa. Esimerkiksi junnusarjojen sekä otteluiden ennakoillamme sekä otteluraporteilla on pyritty nostamaan esille omia ja muiden joukkuiden juniori pelaajia sekä valmentajia. Mutta myönnettävä on, että kiinnostavistakin aiheista jää paljon kirjoittamatta ja kuvaamatta. Mukava tosin kuulla että kiinnostusta siellä kentällä on. Mutta kehitysohjelman ensimmäinen vuosi on vasta menossa, joten parannetaan tässäkin jatkossa. Resursseja pitää saada myös tähän lisää. Sen verran voin ennakkona kertoa, että julkistamme lähipäivinä ensimmäisen version uudesta web-sivustostamme, joiden kautta mm. tietoa pelaajista voidaan tuodaan selvästi enemmän esille. Ensimmäisessä vaiheessa perustietoja mutta pikkuhiljaan enemmän taustoja kustakin pelaajasta. Stay tuned.

  • No ei kyllä välttämättä kuullosta oikein järkevältä toiminnalta liiton tai yksittäisten joukkueiden osalta evätä pääsy kuvaamaan matseja tai asettaa ehtoja. Se ei tuo joukkueelle yhtään euroa kassaan jos kuvaja jää mielummin kotiin kun että tulee sitten nimilistan kautta ottelua kuvaamaan. Päin vastoin, jokainen mediassa näytetty lajin kuva on PR:ää lajile sekä kuvissa näkyvälle seurajoukkueelle.

    Vaikka kuvaaminen onkin harrastuksena hauska ja monivivahteinen tapahtuma, niin mitään ilmaista puuhaa se ei toki ole. Vaikka nykypäivänä 32Gt sadan euron CF tai SD muistikorteille pystyy kuvaamaan kuvaformaatista riippuen 2.000-10.000 kuvaa ja kortit pystyy tyhjentämisen jälkeen uudelleenkäyttämään, niin kuvaajat kuitenkin pääasiallisesti hommaavat kuvauskalustonsa itse (semi.-pro kamerajärjestelmän saa n.5.000-15.000 eurolla) ja kuvauskalusto on samalla tavalla kuluvaa osaa ja elektroniikkaa täynnä, joka vikaantuu tai muuten vain tulee elinkaarensa päähän 3-5 vuoden aikajänteellä.

    Olemme pyrkineet kantamaan oman kortemme kekoon lajin näkyvyyden eteen. Itselläni on nyt viides vuosi menossa kamera kaulassa jenkkifutista kuvaamassa ja kolleegan Tero Kaiposen kanssa olemme nyt viimeisen kolme vuotta yhdessä joko samassa ottelussa tai hajautettuna ryhmänä käyty (pääasiallisesti PK-seudulla) kuvamassa otteluita noin 50-60 ottelun vuositahdilla. Tänä vuonna on jo 30 ottelua kuvattuna, joten kokonaimäärä jäänee n.60 matsiin. Vuonna 2010 otteluita tai turnauksia tuli yhteensä kuvattua 107 kpl ympäri suomea Oulua myöden ja auton matkamittariin taidettiin sinä vuonna iskeä ennätyskilometrit.

    Lajissa mukana olen muutoin ollut 80-luvun puolivälistä asti joko pelaamassa tai valmentamassa ja aikoinaan 90-luvun “kultaisina vuosina” kun laji sai ihan kohtuullista näkyvyyttä TV:stä vapailta kanavilta TeeDee -shown, urheiluruudun sekä lähetettyjen maaotteluiden ja vaahteramaljojen muodossa, lajikiinnostus oli suurta. Puhuttiin tuhansista katsojista Suomessa järjestetyissä arvokisoissa ja 1991 Roosters-ECG vaahteramalja kun pelattiin Stadikalla, niin katsojamäärä finaalissa ylitti 10.000 katsojan rajan. Viime vuoden tilastoista yhteen laskemalla katsojamäärät kaikissa vaahteraliigan otteluissa taisi juuri ja juuri yltää 12.000:een. Lisäksi lisenssin maksaneille liiton jäsenille kotiin kannettu TeeDee -lehti oli odotettua tavaraa.

    Hassua sinäänsä että jotkut joukkueet ovat meiltäkin suorastaan kieltäneet omien otteluidensa kuvaamisen. Toki hyvä asia tässä on se, että silloin hyvällä syyllä pystyy kameralaukun jättämään kotiin ja keskittymään viihdyttävään urheilulajiin sekä puoliajalla kioskin antimiin tai käydä lähipaikkakunalla kuvaamassa joku muu ottelu.

    Omia kuviamme vuosien varrelta voi käydä katsomassa osoitteessa http://www.touchdown.fi/kuvat ja nyt sitten tämän vuoden puolella olemme myös suurimman osan laittaneet näkyville myös tänne gridiron.fi kuvasivulle http://darkroom.gridiron.fi/

    Muistutetaan tähän loppuun vielä: “Valokuvia suojataan tekijänoikeuslaissa kahdella eri tavalla. Omaperäinen ja itsenäinen valokuva on valokuvateos, jonka suoja-aika on sama kuin muillakin teoksilla eli tekijän elinikä ja 70 vuotta hänen kuolinvuodestaan. Tavalliset ns. tekniset valokuvat nauttivat lyhyempää 50 vuoden suoja-aikaa. Itse suojan sisällön osalta teosvalokuvien ja tavallisten valokuvien suoja on yhtenäinen. Myös elokuvien ja video-ohjelmien yksittäiset ruudut saavat suojaa.

    Valokuvaajalla on yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin. Valokuvaajan lupa tarvitaan siten, kun valokuvasta valmistetaan kopioita tai kun kuvaa vaikkapa näytetään julkisesti tai levitetään Internetissä. Valokuvaajalla on lisäksi samanlaiset moraaliset oikeudet kuin tekijällä. Valokuvateosten suoja-aika on tekijän elinikä sekä 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä.”

    Riku Flink, touchdown.fi

  • Olisiko mahdoton ajatus, että kaikki seurajoukkueet sitoutuisivat liiton kautta joihinkin tiettyihin sääntöihin kuvaajien päästämisestä otteluihin ja kuvien käytöstä? Tällöin ei tarvitsisi erikseen soitella tai arpoa, vaan kuvaaja voisi saada liitolta sen passin ja käytäntö olisi kaikkialla sama.

    Valokuvaajana ei minusta ole kohtuutonta joutua luovuttamaan jotain määrää kuvista seuran / liiton toimintaan, jos siitä ei kuitenkaan ole saamassa maksua? (Mainittakoon tässä nyt vielä, että en itse kuvaa jefua) Tässäkin voisi olla yhtenäinen käytäntö – nettiresoluutiossa pienen määrän luovutus, ja painoresosta maksu. Jos kyseessä on enemmän tai vähemmän harrastus kuvata jenkkifudista, niin eikös silloin kuvaamisen funktio ole juuri saada niitä kuvia kohdeyleisöjen saataville helposti ja nopeasti? Sama kai se on katsooko niitä kuvia kuvaajan omalta saitilta vai seuran saitilta, jos kreditointivelvollisuudet on hoidettu niin kuin pitääkin – ja ne PITÄÄ hoitaa!

    Toinen vaihtoehto olisi, että kaikkien (liiton akkreditoimien) kuvaajien kaikki kuvat olisivat jossain yhdessä paikassa ostettavissa johinkin kiinteisiin hintoihin, eikä mitään muuta tapaa jakaa kuvia ole olemassakaan. Pari eri resovaihtehtoa ja hintaluokkaa – tässäpä bisnesidea jollekkin! :)

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *