Nojaan jälleen Jefumasterin mainioihin Potentiaalia ykköslajiksi?-kirjoituksiin. Niiden ensimmäisessä osassa markkinoinnin ja urheilubisneksen asiantuntija Timo Everi antoi Vaahteraliigaseuroille ohjeen:

Vaahteraliigaseurojen pitäisi määritellä olemassaolonsa syy, ja alkaa käyttäytymään sen mukaisesti.

Samoilla linjoilla oli Harri Koponen, joka peräänkuulutti mm. pelaajien urheilullisuutta.

Harrastamisesta ja urheilusta

Joillakin seuroilla on pitkä kokemus kehitysohjelmien ja tavoitteiden asettamisesta myös pelaajien lajitreenien ulkopuoliseen harjoitteluun. Maajoukkueessa pelaajien fyysisestä testaamisesta on uutisoitu ainakin Tuomas Heikkisen aikoina ja jenkkifutarin henkilökohtaiselle kehitykselle on vast’ikään määritelty Jenkkifutarin polku-ohjelman puitteissa tavoitteet ja välineitä niiden saavuttamiseen aina juniorivuosista lähtien. Oikeaan suuntaan ollaan siis varmastikin menossa.

Maamme korkeimmalta sarjatasoltakin löytyy kuitenkin vielä pelaajia, jotka kokevat amerikkalaisen jalkapallon enemmän harrastuksena kuin urheiluna. Syy tähän on selvä. Valtaosan pelaajista on hankittava toimeentulonsa lajin ulkopuolelta pelivuosilleen. Nekin harvat huiput, jotka saattavat saada pelaamisesta pientä korvausta, tuskin elävät sillä täysin, tai joutuvat ainakin huolehtimaan pelivuosiensa jälkeisestä toimeentulosta. Elämän muut reaaliteetit eivät siis mahdollista sataprosenttista satsausta urheiluun parhaimpien vuosien aikana. Toimeentulon hankkimisen, opiskeluiden ja ihmissuhteiden rinnalla toiset ovat kuitenkin valmiita laittamaan enemmän aikaa amerikkalaiseen jalkapalloon kuin toiset. Joukkueharjoitusten määrä riippuu varmasti paljon seurastakin, mutta pelkästään niillä harjoitusmäärillä pelaaja ei voi kutsua itseään urheilijaksi. Liigan parhaat treenaavatkin varmasti paljon omalla ajallaan ja se näkyy, varsinkin silloin kun vastaan laitetaan loukkaantunutta avainpelaajaa tuuraava harrastaja back up. Erityisen helposti silmätikuiksi joutuvat rotevat linjamiehet, mutta sama pätee yhtälaille muille pelipaikoille.

Mitä alemmalle sarjatasolle mennään, sitä enemmän joukkueissa on niitä, jotka harrastavat eivätkä urheile.

Mitä alemmalle sarjatasolle mennään, sitä enemmän joukkueissa on niitä, jotka harrastavat eivätkä urheile. Amerikkalaisen jalkapallon harrastaminen ei ole mielestäni missään nimessä huono juttu. Päin vastoin. On hienoa, että on olemassa joukkueita, joissa siihen on mahdollisuus. Mikäli kuitenkin halutaan edistää amerikkalaisen jalkapallon näkyvyyttä valtamediossa, tullee meidän ottaa Everin, Koposen ynnä muiden neuvot kuuleviin korviimme, ja käyttäytyä sen mukaisesti mihin olemme pyrkimässä. Lajin nykytilaa analysoiva osuus päättykööt tähän. Seuraavaksi tarjoan teille pari näkökulmaa kommentoitaviksi ja pohdin voisiko selvempi, tietoisesti tehty rajaus harrastamisen ja urheilun välille auttaa lajiamme eteen päin.

Urheilusta kiinnostuneet urheiluvalmennukseen!

En väitä, että esim. kakkosdivisioonasta puuttuisi täysin sellaiset joukkueet, joissa saadaan aikaiseksi laadukasta pelipaikkakohtaista valmennusta ja hyvää kilpailua, mutta varsinkin pienempien seurojen haasteena on usein toimijoiden ja valmentajien vähyys. Osaamista saattaa kyllä riittää, mutta silmäpareja ja aikaa ei ole tarpeeksi, jotta sitä saataisiin jaettua kaikille pelaajille. Jos joidenkin seurojen lyhyen aikavälin tavoite on tarjota mahdollisuus harrastaa jenkkifutista sekä kasvattaa junioreja, voisi valmentajien niissä tapauksissa kannattaa rohkaista urheilusta todella kiinnostuneita pelaajiaan sellaisiin Vaahteraliigan ja ykkösdivisioonan seuroihin, joissa on paremmat mahdollisuudet urheilla ja saada laadukkaampaa valmennusta.

Käytännössä kuitenkin kuluu vielä aikaa siihen, että harrasteseurojen näkökulmasta olisi mahdollista lähteä täysillä tällaisen junan mukaan, sillä 11 vs. 11 -futiksen pelaamiseen alemmissa sarjoissa tarvitaan pelaajia lukumäärällisesti lähes yhtä paljon kuin korkeammillakin sarjatasoilla, eikä rostereissa ole liikaa nimiä monessakaan seurassa. Osalla Vaahteraliigajoukkueista on kuitenkin ollut jo varaa karsia hitaimpia hiihtäjiä riveistään ja tarjota heille mahdollisuus lajin harrastamiseen kakkosjoukkueessa, jossa myös nuoremmat ja kokemattomammat urheilijan alut hakevat kovuutta ja peliaikaa. Kakkosjoukkueiden ja maantieteellisten välimatkojen vuoksi ei ole myöskään kovin todennäköistä, että Vaahterakaupunkien harrasteluvauhdista kiinnostuneet pelaajat matkaisivat peliajan perässä alempien sarjojen seuroihin siinä määrin, mitä niistä siirtyisi urheiluvauhdista kiinnostuneita ylöspäin. Takavuosina yleisemmät farmi-sopimukset kaatuivatkin kaiketi monesti juuri alas päin-napin puuttumiseen.

Kuitenkin esimerkiksi Vaahteraliigan ja ykkösdivisioonan urheiluseuroina itseään pitävät yhdistykset voisivat nostaa enemmän ja avoimemmin esiin harjoitusolosuhteitaan, valmentajiaan ja valmennusohjelmiaan motivoituneiden pelaajien houkuttelemiseksi. Ne lienevät seuran sisällä kuitenkin kaikille pelaajille samat, vaikka joku saattaa saada niiden lisäksi kuntosalikortin tai hieman taskurahaa. Nykytila lienee lähempänä sitä, että omista ohjelmista vaivaudutaan kertomaan vahvistuksiksi kelpaaville ja oma-aloitteisesti yhteyttä ottaville. Päävalmentajista tai muista valmennusryhmän jäsenistä uutisoidaan tiedotteissa lähinnä mitä he ovat pelaaja- ja valmennusurillaan saavuttaneet, mutta ei sitä miten he valmentavat tai millaisia oheisharjoittelumahdollisuuksia ja -ohjelmia he pystyvät tarjoamaan. Aika ja harrastajamäärät eivät siis liene vieläkään kypsiä hyvin toimiviin kahden suunnan farmisopimuksiin, mutta urheiluseurojen omalla avoimella rekrytoinnilla saattaisivat muutamat urheilusta kiinnostuneet lupaavat yksilöt hakeutua oma-aloitteisesti ylempiin sarjoihin lisäten niiden kilpailullisuutta (tappamatta kuitenkaan omaa kasvattiseuraansa pelaajapulaan).

Kiila harrastuksen ja urheilun väliin myös viestinnässä!

Jahka sitä urheilullisuutta alkaa löytyä, kannattaisi liiton tasolla pohtia onko SAJL:n viestintästrategia kotisivuineen ajan tasalla. Vaikka paukkuja Vaahteraliigan näkyvyyteen laitetaankin enemmän (esimerkiksi uutisointitahdin ja televisioinnin merkeissä) tuovat SAJL:n kotisivut esille harrastus- ja urheilusarjat suunnilleen rinta-rinnan. Sivusto viestii, että amerikkalaista jalkapalloa harrastetaan Suomessa näin ja näin monella sarjatasolla, mutta tuovatko ne Vaahteraliigaa tarpeeksi esille tuotteena, brändinä tai urheilusarjana? Mielestäni eivät. Esimerkiksi SM-liigan ja Mestiksen kotisivut on eriytetty jääkiekkoliiton sivustosta, Veikkausliigan sivut Palloliiton sivustosta, Salibandyliigan sivut Salibandyliiton sivustosta, Mestaruusliigan sivut Lentopalloliiton sivustosta ja Käsipallon SM-liigan sivut Käsipalloliiton sivustosta . Tulisiko amerikkalaisen jalkapallonkin ottaa mallia näistä vai pitää kaikki sarjat samalla sivustolla kuten Koripalloliitto on valinnut?

Hyvin tehtynä jako ei myöskään vähentäisi muiden sarjojen näkyvyyttä. Vaahteraliigan sivuilla voisi olla näkyvät linkit liiton sivustolle ja osio, josta löytäisi myös muiden seurojen tiedot. Liiton sivujen uutispalstat voisivat taas keskittyä muihin sarjoihin ja maajoukkueiden kuulumisiin. Lisäksi sarjoille riittäisi näkyyttä nykyiseen malliin jenkkifutista seuraavissa medioissa, kuten Gridironissa, joiden kiinnostus lajia kohtaan on jo olemassa. Niille tuotetta ei tarvitse enää myydä.

Jako urheilu- ja harrastesarjoihin ei ole mielestäni kuitenkaan aivan mutkaton, sillä ykkösdivisioona alkoi 2000-luvun loppupuoliskolla ottaa selkeitä harppauksia monipuolisempaan ja urheilullisempaan suuntaan. Tarjoaahan divisioona nykyään (enemmän sääntönä kuin poikkeuksena) seuraajilleen amerikkalaisvahvistuksia, heittopeliä, tilastointia ynnä muuta. Siispä yksi harkitsemisen arvoinen mahdollisuus voisi olla Vaahteraliigan ja ykkösdivarin oma yhteinen sivusto.

Sarjojen päättyessä onkin valinnan paikka – niin pelaajilla, seuroilla kuin liitollakin. Toivottavasti kaikki päätyvät pohtimaan alkusyksystä tarkoitustaan ja kehittävät itseään off seasonilla sitä kohti. Tätä odotellessa me lajiin hurahtaneet voimme malttaa mielemme ja tyytyä nykytilanteesta sekä kohta alkavista ratkaisupeleistä nauttimiseen.